Heipat

Blogini loppuu tältä erää tähän ja niin myös vaihtoni henkilökohtaisista syistä. Joskus elämässä tulee hetki, jolloin on kohdattava tietyt asiat. Asiat, joita on siirtänyt liian pitkään tuonnemmaksi. Hyväksyminen on kaiken alku ja tällä kertaa tämän vaihdon loppu.

Tällä hetkellä elämä koettelee, se kuuluu tähän yhtenä tärkeänä osana. Haluan sanoa sen ääneen, koska nykymaailmassa sitä sanotaan liian vähän. Tähän elämään kuuluvat kaikenlaiset tunteet, ilot ja surut eikä niissä ole mitään väärää.

Vaikka kaikki vaihdon suhteen päättyi vielä näin vähän aikaa ennen sen suunniteltua loppua, tiedän, että näin oli tapahduttava. Tästä lähin voin oppia suhtautumaan elämään sellaisena kuin se on eli ihan kaikenlaisena. Haluan vielä joskus kirjoittaa blogia tai perustaa vaikka instagramtilin, mutta sitä ennen pidän taukoa.

Vaihdosta en vaihtaisi mitään. Koin paljon upeita hetkiä ihanien ihmisten kanssa. Olen kiitollinen, että sain kokea tämän. Ja vaihtoon todella kannattaa lähteä! Toki harmittaa, että useat matkasuunnitelmat jäivät toteutumatta. Uskon kuitenkin, että voin toteuttaa niitä vielä tulevaisuudessa. Nyt on keskityttävä johonkin tärkeämpään.

Kiitos lukijoille. Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää ja aion jatkaa sitä toistaiseksi ihan vain itseäni varten.

Königssee kuvina

Kevätlukukausi alkuun

Pitkästä aikaa.

Paljon on taas tapahtunut. Palasin Salzburgiin 12. päivä tätä kuuta kaksiviikkoiselta Suomi-lomalta. Ilouutiset: kandi on korjauksia vaille valmis. Se ei kuitenkaan tutkintoa tarkoita, sillä parisenkymmentä opintopistettä on vielä suorittamatta.

Yliopisto on täällä lähtenyt taas käyntiin. Vaatii todella itsensä pakottamista lähteä edes luennolle, mutta siellä on toistaiseksi, ainakin suurimmaksi osaksi, tullut oltua. Yhdelle kiinnostavalle kurssille menen ilman itseni niskasta kiinniottamista. Sen nimi on Interkulturelles Praktikum. Kurssi on tarkoitettu Erasmus-opiskelijoille sekä itävaltalaisille opiskelijoille. Tarkoitus on muodostaa kansainväliset ryhmät ja tehdä esitelmän lisäksi viisi aktiviteettia yhdessä. Pari kurssikertaa on jo ollut ja olen todella nauttinut siitä, että olen päässyt juttelemaan itävaltalaisten ja muiden Erasmus-opiskelijoiden kanssa. Ei ole mitään mukavampaa kuin vaihtaa kulttuurien välistä tietoa ja kuulla Suomi-stereotypioita. Sauna, vodka, kylmyys, hyvä koulutus ja englannin kielen taito on ainakin tullut esille. Olen myös useampaan kertaan kuullut, että minulla pitäisi olla vaaleat hiukset ja siniset silmät kun kerran Suomesta olen.

Sitten asuntolan uusiin tuuliin. Asun tällä hetkellä yksin, kämppikseni muutti pois ja tulossa on remontti. Tähän huoneeseen tulee vielä ilokseni pieni keittiö. En malta odottaa. Puhuin aluksi täällä blogissa siitä, että tulen varmasti tottumaan asuntola-asumiseen. No, niin ei ole käynyt. Oikeastaan kaikki mitä olen odottanut, on mennyt aivan toisin. Olen huomannut ja ennen kaikkea hyväksynyt sen, että minulle ei vain tämän tyyppinen asuminen sovi. Joo, on mukavaa kun on ihmisiä ympärillä. Se mutta: silloin kun ei ole paikkaa missä olla yksin, alkaa todella arvostaa yksinoloa. Juttelen jo yliopistolla päivän aikana ihmisten kanssa ja kotiin tullessani kaipaan rauhaa. Nyt olen sitä saanut ja olo on paljon parempi.

Olo on muutenkin parempi ja toiveikkaampi kevätlukukauden suhteen. Koulua minulla on vain kolme päivää viikossa, toukokuussa vain kaksi (!) Mikä tarkoittaa sitä, että reissaamiselle jää aikaa. Tahdon todella vielä nähdä uusia paikkoja Salzburgin ulkopuolella tämän vaihdon aikana.

Siispä toiveeni tulevalle kevätlukukaudelle ja viimeisille kolmelle kuukaudelle Salzburgissa: olkaa hyviä.

Kävin tänään katsomassa auringonlaskun Mönchsbergillä ja olin iloinen, että menin. Kuvissa tunnelma ei oikein välity, mutta maisemat olivat kauniita. Auringonlaskuissa on vain jotain erityistä. Tuntui puhdistavalta, tyytyväiseltä ja odottavalta. Tästä se alkaa: viimeiset kuukaudet ihanassa Salzburgissa.

(Kandi)tauko

Heippa, hengissä ollaan!

Ainakin tilastojen mukaan vielä joku tätä blogia käy katsomassa, joten ajattelin ilmoittaa pitäväni hieman taukoa kirjoittelussa tenttien ja kandin takia.

Palailen seuraavan kerran maaliskuussa taas motivoituneempana blogin pariin ja kerron hyvät uutiset, jos olen saanut kandin jotakuinkin valmiiksi.

Siihen asti, alles Gute!

Pitkästä aikaa

Huomasin, että viimeisin postaus on kolmen viikon takaa ja päätin kirjoittaa sekalaisen kuulumispostauksen.

Päällimmäisenä asiana juuri nyt on odotus. Odotan kovasti sitä, että pääsen taas näkemään rakkaita ihmisiä. Odotan jouluruokaa. Kinkkua, laatikoita, kakkua, joulutorttuja, suklaata. Kuinka luksusta onkaan päästä äidin joulupöydän ääreen. Ja valitsemaan jääkaapista mitä haluaa syödä. Veikkaan, että siellä on vähän useampaa sorttia kuin omassa pikkujääkaapissa. Odotan myös sitä, että kuulee toisten kuulumisia ihan kasvokkain. Pääsee maalaismaisemiin. Pääsee saunaan. Ja ainiin ruisleipä!

Kun mietin Suomijuttuja, huomaan jotenkin, kuinka tottunut olen Salzburgiin. En oikeastaan mieti olevani ulkomailla. En tunne olevani turisti. Pystyn arkipäivässä aika hyvin kommunikoimaan saksaksi. Kaupassa tulee nykyään jo tuttuja vastaan, ei nyt ihan yhtä useasti kuin kotona, mutta kuitenkin. Ympärillä olevista ihmisistä riippuu paljon. Vaikka kaikki ihmissuhteeni täällä eivät ole kehittyneet niin kuin olisin halunnut, olen kuitenkin löytänyt itseni ihanien ihmisten ympäriltä. Siitä tulee kotoinen fiilis. Monet asiat täällä ovat myös muuttuneet automaattisiksi. Kaupunki tuntuu kovin omalta, vaikka München on vieläkin ykkönen.

Vielä on kuitenkin paljon tehtävää ennen kuin pääsen lähtemään Suomeen. Kirjoitan siis tällä hetkellä kandia, okei olen vasta johdannossa, mutta kutsun sitä jo kirjoittamiseksi. Sen kanssa riittää tehtävää. Näillä näkymin työn pitäisi olla valmis helmikuun alkupuolella ja tammikuun loppuun pakkautuvat myös kaikki tentit. Harmittaa, että aika kuluu nyt niin paljon opiskellessa. Ei siitä kyllä silti varmasti haittaa ole. Kevätlukukauden puolella ehdin sitten paremmin reissaamaan ja kokemaan uutta. Olen tässä kolmen viikon blogitauon aikana ehtinyt tekemään yhden reissun Saksaan, Nürnbergin joulumarkkinoille. Reissu oli kyllä todella mukava, vaikka matkoihin kuluikin yhteensä yhdeksän tuntia.

Tämä talvilukausi on ollut haastava ja rankkakin, mutta toivon, että kevätlukausi on helpompi.
Ja joululoma tulee kyllä sopivaan kohtaan, tarvitsen lomaa asuntola-asumisesta. Kotijoukot valmistautukaa, kohta jääkaappi on taas vähän (aika paljon) tyhjempi.

Kuvat ihanasta Hallstattista.

Tämän hetken ajatuksia vaihdosta

Vaihtovuosi: upeaa, mahtavaa, kivaa, hienoa, juhlia, rentoa meininkiä.

Niin.

Itselläni ensimmäiset mielikuvat vaihtovuodesta ovat todella positiivisia. Kaikilla on kivaa vaihdossa, kaikki päivittävät kivoja kuvia, kaikki elävät parasta aikaa.

Itselleni tässä vaihdon alussa on kuitenkin näyttäytynyt myös se toinen puoli. Suunnittelin todella paljon kaikkea etukäteen, sitä kuinka tutustuisin heti kämppikseen ja muihin talon asukkaisiin, minulla olisi heti kotoisa olo ja ehtisin reissata todella paljon. Ai mikä opiskelu? Kyllähän se kandi siinä hoituu kuin itsestään. Unohdin vaihtoa suunnitellessani kokonaan sen, että arki tulee vastaan, olin sitten missä maailmankolkassa tahansa.

On ollut aika hankalaa kohdata niitä huonoja tuntemuksia, ikävää, vaikeutta sopeutua ja erilaisia pelkoja milloin mistäkin turhista asioista. Münchenin kokemuksen jälkeen mietin, että tästä tulee varmasti yhtä upea ja täydellinen vuosi. Eihän se 8 kuukautta Münchenissäkään jatkuvasti täynnä pelkkiä mukavia tunteita ollut, ei tietenkään voikaan eikä pidäkään olla. Mutta alku siellä oli helpompi.

Mikä sitten on vaikeaa ja miksen vain hehkuttaisi kuinka kivaa välillä on? No, olen tässä viime aikoina huomannut, että aika moni asia on kiinni itsestä. Ei sillä ympäristöllä oikeastaan tietyissä mittasuhteissa ole niin väliä. Vaikeaa on se ajattelun ja järkeilyn vähentäminen, odotuksien hiljentäminen. Kaiken ei aina tarvitse olla kivaa ja silti voi olla kiitollinen täällä olosta.  Täällä sen kiitollisuuden tiedostaminen on vain välillä ollut hyvin vaikeaa. Oma mielipiteeni on se, että positiivisuuden näyttämistä tarvitaan oikeastaan yhtä paljon kuin negatiivisuuden esille tuomista. Varsinkin maailmassa, jossa tahdotaan korostaa pelkkää positiivista.

Välillä unohtuu jopa se, miksi olen täällä: kokemassa uutta, oppimassa ja nauttimassa. Siitä ei kyllä voi liikaa muistutella itseään.

Olen ollut Salzburgissa ensi viikolla kolme kuukautta, kuukausiin on mahtunut paljon hyviä ja huonoja hetkiä. Olen ehkä tajunnut tuossa kolmessa kuukaudessa enemmän asioita kuin koko vuotena yhteensä. Tuntuu hyvältä olla täällä, tuntuu hyvältä myös lähteä lomailemaan Suomeen kuukauden päästä.

Niin, sellaista kuuluu.

Nyt on aika palata vierailijaputken jälkeen kouluhommien pariin, mutta myös nauttimaan täällä olosta vielä enemmän, enemmän ja enemmän. Kiitokset viimeisimmälle vierailijalle, jonka vierailun jälkeen on taas voimia tehdä vaikka mitä. Kiitos, kiitos, kiitos.

Itsensä ylittämisestä

Tähän alkuun täytyy todeta, että bloggaaminen on valitettavasti jäänyt vähälle viime aikoina... niin kuin huomata saattaa. Olen saanut tänne Salzburgiin ihania vieraita, joiden kanssa aika on kulunut mukavasti ja blogin kirjoittaminen unohtunut. Nyt kuitenkin skarppaan siihen asti, kunnes se kaikista odotetuin vierailija saapuu. 

Kuvia on taas kertynyt vaikka millä mitalla. Ajattelin näin jälkikäteen kirjoittaa vähän Gaisberg-vuorelle kiipeämisestä.

Kiipesimme eräänä sunnuntaina kolme tuntia ylämäkeen vuoren huipulle. Reitti oli varmaankin vahingossa se vähän haastavampi vaihtoehto. Siinä matkan aikana tuli monta kertaa mieleen, että ei jaksa. Ei vain jaksa. Vähintään siinä kohtaa, kun kyltit näyttivät matkaan kuluvan ajan vain pitenevän. Pidimme taukoja, mutta matka ylös oli silti rankka. Olin pelännyt etukäteen, että kunto ei riitä. Pelko ei ollut turha, koska juuri siltä se matkan aikana tuntui. Silti vain jatkettiin ylöspäin. Puun juurien, kivien ja kantojen jälkeen olimme vihdoin ylhäällä ja olo oli niin hyvä. Näkymät olivat kyllä kaiken kiipeämisen arvoisia.

Vuorelle kiipeäminen oli yksi niistä kokemuksista, joita tulin tänne hakemaan. Kokemuksia itsensä ylittämisestä. 

Olen niitä ihmisiä, jotka kyllästyvät helposti rutiineihin. Kuitenkin myös yksi niistä, jotka mielummin jatkavat turvallisella polulla kuin astuvat siltä ulos ja ottavat riskin. Siinä on aika merkittävä ristiriita. Jos ei uskalla astua pois tutusta ja turvallisesta, ei myöskään voi ylittää itseään. Asia, joka estää elämästä. Joskus enemmän, joskus vähän vähemmän.

Olen miettinyt tätä viime aikoina ja huomannut, että olen nyt useammin jättänyt sen turvallisen vaihtoehdon ja valinnut jotakin hieman uskaliaampaa. Toki välillä vaihtelevalla menestyksellä.

Eihän sitä aina jaksa. Kuinka helppoa onkaan valita se sama ruokakauppa, samat ruoat, sama reitti kotiin... siinä ei ole mitään väärää, tosin ei mitään jännittävääkään. Kuulostaa todella pieneltä asialta. Kyllä se silti vain jotenkin piristää, kun tekee asioita joskus toisellakin tavalla. Oudointa on huomata, että totuttuja asioita ilmankin pärjää. Itseasiassa asia, joka tuntuu välttämättömältä, ei ehkä olekaan sitä. 

Ensi kerralla kokeiluun taas ehkä vähän korkeampi vuori.